Kadonneen rahapussin arvoitus ja muuta ihmeellistä – muistoja rekkamatkalta Bulgariaan

Kadonneen rahapussin arvoitus ja muuta ihmeellistä – muistoja rekkamatkalta Bulgariaan

Tässä vähän muistoja matkan varrelta, kun lähdin kesällä 2000 viemään avustuskuormaa Bulgariaan.
Maanantaina 17.7. lähdin ajelemaan vaimoni Sandin ja lastemme Katrinan ja Mikin kanssa Wienin kupeesta kohti Nickelsdorf – Hegyeshalom rajaa. Ennen keikalle lähtöä piti suorittaa kaikki lähtörituaalit.
Rekkakuskin joukkue.
Peilinkiillotus ennen reissuun lähtöä. Hyvä, että on rahapussi kettingillä turvallisesti vyölenkissä kiinni.
Ensimmäinen kerros kuormasta tuli trukkilavoilla ja toinen kerros käsin lempaten päälle. Kyytiin lastattiin elintarvikkeita, vaatteita, kenkiä, patjoja, peittoja, sairaalasänkyjä, lattianrakennusmateriaaleja, saippuaa ja tekstiilejä. Kävin välillä Lagerhausin vaa’alla tarkistamassa akselipainot. Painojen kanssa piti olla tarkkana, koska siihen aikaan Romanian rajalla akselin maksimipainon ylittäminen maksoi muistaakseni Saksan markan / kg.
Tullimies tuli lastauspaikalle täyttämään TIR -Carneen ja sinetöimään kuorman. Seuraavaksi piti tarkistaa kaikki paperit, joita oli valtava määrä. Carnet, CMR, kuormalista, laatusertifikaatit, hygieniasertifikaatit, lahjakirjat, kulkuluvat Romaniaan ja Bulgariaan jne. Tuohon aikaan Itävallan ja Unkarin välillä oli kovaa kädenvääntöä kulkuluvista. Kumpikin maa teki toisellensa kiusaa ja kiristi kulkuluvilla.
Saimme avustuskuormille poikkeusluvat Unkarin Wienin suurlähetystöstä. Sinne piti lähettää faxilla kopio kuormakirjasta, ja muutaman päivän sisällä kuorman lähettäjälle tuli suurlähettilään allekirjoittama ja leimaama paperi, joka oli diplomaattitason valtakirja Unkarin läpiajoa varten.
Kun paperit oli saatu kuntoon, piti poiketa vielä ruokakaupassa ja ostaa reissun eväät. Itävaltalainen kantti-Wurst oli hyvää purtavaa. Viimeinen hoidettava asia oli matkakassa. Tälle reissulle rahaa tuli vähän enemmän, koska sitä piti viedä Bulgariassa järjestettävälle orpolasten kesäleirille. Tuohon aikaan ei vielä kaikkea maksettu kortilla. Esimerkiksi Romanian ja Bulgarian välinen lautta piti maksaa rahalla. Tämän matkan matkakassaan saimme silloista rahaa noin parin tuhannen dollarin verran. Se oli siihen aikaan aika paljon.
Minulla oli tapana laittaa rahat matkalle lähteissä piiloon auton ensiapupakkauksen ja varoituskolmion sisälle. Rahapussissa pidin aina vain noin päivän tarvetta vastaavaa summaa kerrallaan. Aikanani opin tämän tavan niiltä miehiltä, joilta oli rahat varastettu. Nyt oli rouva ja lapset mukana, ja jotenkin siinä lähtöhässäkässä unohdin piilottaa rahani, ja ne jäivät kaikki rahapussiin, jota pidin hytissä vaihdekepin takana petin alla.
Nickelsdorfin rajalla Itävallassa itään päin lähdössä.
Reissu lähti hyvin käyntiin ja jonkun aikaa ajeltuamme tulimme Itävallan ja Unkarin Hegyeshalom – Nickelsdorf rajalle. Tällä kertaa rajalla ei ollut pitkää jonoa. Ensin vaa’alle ja sitten Itävallan tulliin. Tullimies leimasi Carneen ja toivotteli hyvää matkaa. Seuraavaksi piti mennä Unkarin puolen huolintaan, jossa huolitsija työsti paperit tullia varten. Huolinnasta siirryttiin eläinlääkärin toimistoon. Siihen aikaan kaikki kuormat piti tarkistuttaa eläinlääkärillä.
Lääkärin ovessa oli lappu jossa luki että: ” Täällä tarvitaan, CMR (kansainvälinen rahtikirja) ja kopio kuormakirjasta (Ladeliste).” Joku oli kirjoittanut tämän virallisen plakaatin alle kynällä: ” und viel zeit” eli: ”ja paljon aikaa”. Joskus lääkäri ei ollut paikalla ja joskus hänestä ei oikein tuntunut siltä, että tekisi kaksin käsin töitä.
Kun eläinlääkärin puheille lopulta pääsi, paperit levitettiin tiskille ja lääkäri leimasi ne. Yleisin kysymys minkä hän esitti, oli: ”Olisiko tupakkia?”
Jälkeenpäin olen miettinyt, mihin tuota eläinlääkärillä vierailua tarvittiin. Koskaan niiden vuosien aikana, kun ajoin Unkarin läpi, eläinlääkäri ei katsonut mitä kuormassa on. Leima ratkaisi.
Viimeisenä vuorossa oli Unkarin tulli, jonka luukulle oli aina pitkä jono. Paperit laitettiin tullimiehen ikkunan alla olevalle metalliselle karusellille, josta hän ne sitten pyöräytti omalle pöydälleen. Oli kuin olisi kuunnellut Budapestin filharmonisen orkesterin lyömäsoittimien rytmejä, kun tullimies naputteli leimasimellaan leimoja papereihin. Lopulta paperit tuli luukusta leimattuina ulos. Ne oli hyvä aina tarkistaa, ennen kuin lähti kävelemään autolle päin. Joskus (lue aina) tullimiehillä idässä oli taipumus kerätä papereita toimiston pinoihin pölyttymään.
Oli aina hieno tunne, kun sai ajaa puomille, virkamies tarkisti plommit, joskus toivotti hyvää matkaa ja avasi puomin. Aikaa oli vierähtänyt niin paljon, että ajoimme vain jonnekin Budapestin nurkille yöksi.
Tiistaina 18.7. päivä valkeni aurinkoisena. Aamupalan jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Szegediä. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes saavuttiin Szegedin keskustassa siihen risteykseen, josta vasemmalle tie kääntyy Romaniaan ja oikealle Serbiaan. Ryhmityin vasemmalle kääntymistä varten ja sain vetäjän raitiovaunukiskoille, kun auto sammui. Pitkän startin jälkeen auto lähti käymään ja pääsin risteyksestä yli. Sitten se sammui heti uudestaan. Tämän auton kanssa vierähti useampi vuosi, eikä koskaan selvinnyt, miksi se kerran pari vuodessa sai ilmaa ja sammui. Rouva ja lapset tulivat hytistä alas jalkakäytävälle odottamaan, kun minä kippasin hytin ylös. Ilmasin moottorin ja laskin hytin alas.
Starttasin auton käymään ja lähdimme kohti Romanian rajaa. Lähtöhetkellä kuului erikoinen metallin kilahdus, mutta en jäänyt sitä sen enempää miettimään.
Lopulta tultiin Nagylakin rajalle. Ajoin auton vaa’alle, jossa piti myös näyttää passit. Vanhasta tottumuksesta laitoin käteni siihen vaihdekepin viereen petin alle, jossa rahapussiani aina pidin. Nyt pussia ei ollut missään! Tiesin heti mitä oli tapahtunut. Szegedissä moottorin ilmauksen jälkeen, hyttiä alas laskiessani, se oli heilunut sen verran, että rahapussi oli luistanut vaihdekepin reiästä moottorin päälle. Se kilahdus, minkä olin kuullut, tuli rahapussin ketjusta, joka oli vähän järeämmän puoleinen. Nyt puuttui kaikki rahat, ajokortti ja kaikki muu, mitä minulla oli rahapussissa ollut.
Vaakamies tarkisti passit, punnitsi auton ja antoi luvan ajaa tullin parkkiin.
Ajattelin, että jos olisi ihme käynyt, niin rahapussi saataisi olla jossakin moottorin päällä. Kippasin hytin uudestaan ja katsoin jokaiseen mahdolliseen väliin. Rahapussia ei ollut missään! Mielessäni kävi miljoona eri asiaa, kun yritin miettiä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Pidin rouvan ja lasten kanssa pienen rukoushetken ja kävelin  sekavissa tunteissa tullirakennukseen. Ensin menin huolitsijan juttusille. Kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja pyysin häntä soittamaan Szegediin siihen kauppaan, jonka edessä olin autoni ilmannut. Mies pyysi kauppiasta käymään kadulla katsomassa, josko rahapussi olisi ihmeenkaupalla säilynyt kadulla. Kului hetken aikaa ja speditöörin puhelin soi. Kauppias soitti takaisin ja sanoi, että hän oli kyllä nähnyt sinisen kuorma-auton hytti kipattuna kaupan edessä, mutta rahapussia ei näkynyt missään.
Seuraavaksi mietin, voisiko poliisi auttaa. Olin melko varma, että jos soittaisin Szegedin poliisin etsimään rahapussia kadulta ja sellainen ihme kävisi, että he sen löytäisivät, he joko pitäisivät sen itsellään tai ottaisivat osan rahoista itselleen ja palauttaisivat vajaan pussin takaisin.
Koska autoni oli tullin alueella, en voinut itse ajaa enää takaisin Szegediin. Lopulta ajattelin, että ei auta kuin pyytää, voisiko tullin poliisi viedä minut Szegediin katselemaan kadun vartta.
Menin tullipoliisiin juttusille. Ensin piti odottaa. Heillä taisi olla lounastunti meneillään. Ajattelin, että tässä välissä olisi hyvä hoitaa tullaus. Huolitsija valmisti paperit tullia varten ja minä menin sen jälkeen paperieni kanssa jonoon. Aikani jonotettua, annoin tullimiehelle paperit, joita hetken katseltuaan totesi: ”Kulkulupa!”
Näytin hänelle Unkarin suurlähetystön myöntämää lupaa, joka oli voimassa 17. – 19.7.2000. Tullimies vilkaisi paperia ja totesi: ” Nur papier”, eli vain paperia. Minä osoitin hänelle suurlähetystön pyöreää leimaa ja allekirjoitusta. Tullimies tähän että: ”Nur papier!”
Yritin väittää vastaan ja sanoa, että: ”Jos teidän maanne viranomaiset antavat tulla näillä papereilla maahan, niin pakko sitä on päästä niillä samoilla papereilla poiskin.” Mikään ei auttanut.
Tullimies alkoi selittää, kuinka laki oli muuttunut ja tänään oli ensimmäinen päivä, kun suurlähetystön luvilla ei enää saanut ajaa läpi.  Ratkaisuksi tullimies ehdotti, että maksan tieveron, joka oli muistaakseni noin 600 dollaria. Toinen vaihtoehto oli odottaa pari, kolme päivää, kunnes saamme kuriiripalvelun kautta kulkuluvan.
Nyt oltiin oikeasti jumissa. Rahapussi hukassa eikä kulkulupaa, jolla pääsisi eteenpäin
Ajattelin käydä välillä katsomassa, kuinka rouva ja lapset pärjäävät auton hytissä. Tuona päivänä oli armottoman kuuma eikä lapsia voinut päästää ulos, koska tullin pihalla oli kova liikenne.
Tullin pihalla kävellessäni parkkipaikalle tuli Jalotrans OY: n vaalean sininen Iveco Helsingistä. Autossa oli kaksi suomalaista kuskia matkalla Turkin suuntaan. Heillä taisi olla vanerikuorma. Jos oikein muistan, niin toinen kuskeista ei ollut ennen ajellut tähän ilmansuuntaan. Hän oli vähän niin kuin opintomatkalla. Kerroin heille mitä oli tapahtunut ja samalla vähän kulkemisesta Romaniassa ja Bulgariassa, kun heillä ei näistä maista ollut paljoa tietoa.
Jalotranssin miehet tullasivat kuormansa ja jatkoivat matkaansa. Niitä Jalotranssin autoja näkyi noilla poluilla vuoden pari ja sitten ne hävisivät maisemista. Ajattelin silloin, että näihin maihin ei suomalaiset enää pysty ajoista tavallisen rahdin kanssa kilpailemaan.
Menin uudestaan tullin poliisin tykö ja esitin hänelle asiani. Poliisi aloitti rikostutkinnan. Sanoin poliisille: ” Ei tarvitse tehdä tutkimusta, koska mitään rikosta ei ole tapahtunut, vaan minä olen itse hukannut oman rahapussini.” Poliisi tähän että: ”Emme voi tehdä mitään, ennen kuin asia on tutkittu.” Alkoi pitkä sessio kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Poliisi esitti kysymyksiä ja kirjoitti paperilapulle minun vastauksiani. Lopulta kysymykset loppuivat ja minä ehdotin, että nyt lähdettäisiin nopeasti Szegediin. (Sinänsä minun ehdotuksessani ei ollut paljoa järkeä eikä liioin suurta toivoa siitä, että rahapussi olisi vielä siellä)
Poliisi totesi: ”Ensin nämä tiedot pitää syöttää tietokoneelle ja sitten lähdetään!” Tuossa vaiheessa minulla alkoi pään sisällä keittää. Ajattelin, että on parempi mennä tästä viileästä ilmastoidusta tullirakennuksesta ulos helteeseen jäähdyttämään tunteitani, etten näyttäisi päällepäin sitä, mitä pääni sisällä liikkui.
MAN-rekka jossain idässä.
Nyt rahapussini putoamisesta oli kulunut jo nelisen tuntia.
Päätin mennä uudestaan katsomaan autolle, miten perhe voi. Kun lähestyin auton hyttiä tullista päin, samanaikaisesti Unkarin suunnasta autoani kohti käveli harteikas mies, jonka hiukset oli leikattu millin koneella. Me kohtasimme MAN: in etusäleikön kohdalla. Mies veti rintataskustaan ajokorttini ja sanoi: ” Esko!”.
Minä siihen että: ”Kyllä.” Mies vinkkasi kädellään, että seuraisin häntä Unkarin puolelle. Yritin väittää vastaan ja ehdottaa, että mennään poliisin puheille. Ajattelin, että kun hän vie minut Unkarin puolelle alkaa kiristys ja joudun ostamaan häneltä ajokorttini takaisin.
Sanoin Sandille, että istuu lasten kanssa hytissä ja pitää ovet lukossa, kun en tiennyt mitä tästä vielä seuraisi. Ei auttanut kuin lähteä seuraamaan tätä miestä. Kävelimme rajapuomilta Unkarin puolelle. Tien varressa oli vanha Skoda, jonka sisällä istui naisihminen. Se vähän helpotti tunnepuolta, kun ajattelin, että ei se voi tuon naisen aikana alkaa kiristään rahaa, eikä ainakaan käymään kurkkuuni kiinni.
Mies avasi Skodan oven ja nainen ojensi minulle muovipussin, jonka pohjalla oli minun rahapussini. Menin täysin sanattomaksi ja silmäkulmani kostui. En osannut edes ottaa rahapussiani muovikassista, niin uskomattomalta kaikki tuntui. Lopulta mies viittoili käsimerkein, että ottaisin pussini ja laskisin rahani. Samalla hän antoi minulle ajokorttini. Laskin rahani ja joka sentti oli pussissa.
Rahapussi, joka putosi heinäkuussa 2000 Szegedin kadulle. Lompakko on vieläkin käytössä.
Tarjosin heille löytöpalkkiota, mutta mies osoitti jyrkästi, että he eivät ota mitään. Otin jonkun setelin pussistani ja työnsin ne naisen käsilaukkuun. Yritin kiittää heitä joka mahdollisella kielellä, mitä olin ikinä kuullut. Kommunikaatio oli hankalaa, kun meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä. Jotenkin sain selvitetyksi, että haluaisin heidän osoitteensa ja nimensä. Ajattelin, että kukaan ei uskoisi mitä on tapahtunut, jos minulla ei olisi tuon miehen yhteystietoja. Mies antoi yhteystiedot ja lähti Skodalla rouvansa kanssa Szegedin suuntaan.
Kävelin takaisin autolleni ja näytin Sandille ja lapsille rahapussia. Se oli hieno hetki. Hetki, jota ei unohda niin kauan kuin muisti pelaa.
Nyt tuntui siltä, että ei haittaa vaikka sitä kulkulupaa joutuisi odottamaan useamman päivän. Tai ainakin ajattelin niin. Menin takaisin tulliin ja ilmoitin poliisille, että rahapussi on löytynyt. Poliisin ilme ei muuttunut miksikään. Ei mennyt otsa ryppyyn, eikä tullut ilonpilkettä silmäkulmaan.
Tullimies alkoi selvittää asiaansa. Hän sanoi, että tullin alueella on tietty aikaraja, jonka auto saa olla siinä ilmaiseksi ja sen jälkeen alkaa tuntiveloitus. Minä ehdotin, että avaisivat puomin ja minä ajaisin takaisin Unkarin puolelle parkkiin. Tulli siihen että: ” Ei voi, kun ei ole kulkulupaa.” Sitten hän jatkoi: ”Auto ei saa olla yön yli tullin alueella!” Eli ei saanut palata takaisin, ei olla siinä missä oli, eikä mennä eteenpäin.
Soitin sitten Itävaltaan ja kerroin tilanteestani, että nyt tarvittaisiin kulkulupa nopeasti. Sain vastauksen, että lupa saadaan aamulla ja se kävisi tässä tapauksessa faxilla lähetettynä!
Taisi tullimieskin lopulta ymmärtää tilanteen järjettömyyden, kun taipui ja sanoi, että he avaavat puomin, jotta pääsen takaisin Unkarin puolelle.
Puomi aukesi ja ajomme kymmenkunta kilometriä Szegedin suuntaan. Menimme paikalliseen ravintolaan syömään Wiener Schnitzelit. Siinä ruokapöydässä kelasin mielessäni kaikkea sitä mitä oli päivän aikana sattunut. Ihmettelin, että miten se unkarilainen mies löysi minut ja miksi ihmeessä se toi minulle rahapussin Szegedistä Unkarin- Romanian rajalle? Tähän kysymykseen sain vastauksen pitkien aikojen kuluttua.
Syömisen jälkeen ajettiin takaisin rajalle ja jäätiin jonoon yöksi.
Keskiviikkona 19.7. herättiin tullijonossa ja pikkuhiljaa, autonmitta kerrallaan siirryttiin puomia kohti. Oltiin sillä kohtaa, jossa kaista kääntyy vaa’alle. Joku turkkilainen sankari tuli koko jonon ohi hirveällä vauhdilla ja kiilasi vaakajonoon. Kaveri veti niin läheltä, että olin ihan varma, että nyt lähti meikäläisen peili! Ei tainnut senttiä jäädä rakoa, mutta peili jäi ehjäksi!
Taisi mennä iltapäivään, ennen kuin se faxi saapui. Lopulta paperit tulivat leimatuiksi ja puomi aukesi kohti Romaniaa. Romanian puolella tullirituaalit menivät suhteellisen nopeasti ja kun aurinko alkoi laskea, päästiin liikkeelle.
Illalla ajeltiin Aradin kautta Timisoaraan ja sieltä Orsavaan. Orsavassa oli huoltoasema, jonka pihassa oli turvallista nukkua ja sieltä sai hyvät aamukahvit.
Matkalla jossain idässä.
Torstaina 20.7. kello soitti aikaisin. Ei tullut ihan lakisääteistä yötä sille kohtaa, kun jatkoimme matkaa kohti Calafatin rajaa. Virallinen tie kiersi Craiovan kautta, mutta tietä 56A pääsi oikaisemaan parin tunnin ajon. Ongelma oli se, että sillä tiellä oli painorajoitus ja poliisi tien kummassakin päässä. Ne sadat autot, jotka ajoivat vuosia NATO: n kuljetuksia Jugoslavian sodan aikana, kulkivat tätä oikotietä. Vaikka me ei ajettu NATO:n kuormia, niin sitä polkua mekin kuljimme. Jostakin syystä tästä ei koskaan tullut ongelmaa.
Lopulta päästiin Calafatin kylään ja siellä tullin satamajonoon. Siinä jonossa oli ilkeä olla. Ei sen tähden, että se kesti joskus todella kauan, vaan sen tähden, että jonon ympärillä pyöri aina rikollisia. He  uhkasivat vetää sinetin auki, puukottaa pressun tai päästää perävaunun renkaan tyhjäksi, jos heille ei maksanut. Näytti siltä, että viranomaiset sallivat tuon varastelun, kun eivät siihen mitenkään puuttuneet, vaikka sitä tehtiin heidän silmiensä alla.
Muistan kerran, kun joku suomalainen rahtimies kertoi minulle, kuinka hän oli ollut tässä kyseisessä jonossa. Hän oli tullut hytistä ulos ja siinä samassa hetkessä rikolliset olivat piirittäneet hänet ja alkaneet vaatia rahaa. Suomalainen oli vetänyt kaasupanoksen taskustaan, suihkuttanut sitä jengin silmille, hypännyt autoon ja ohittanut koko jonon suoraan puomille.
Kuljin tästä rajasta monta vuotta ja pääsin aina siten, että en näille rikollisille rahaa menettänyt. (Muualla sitä sattui minullekin.)
Tullaus sujui joutuisaan ja sitten alkoi laivan odotus. Siinä ehti hyvin keitellä syömiset ja syödä vähän pidemmänkin aikaa, ennen kuin ”laiva” saapui rantapenkalle. Nämä paatit olivat mielenkiintoisia aluksia. Jotkut olivat läpiajettavia. Toiset sellaisia, että kaksi suurta ponttonia oli vedetty vaijereilla yhteen ja hinaaja työnsi niitä takaa. Näistä ponttoneista ja Tonavan ylityksistä voisi kirjoittaa pienen kirjan.
Laiva tuli aikanaan ja autot ajettiin kyytiin. Noin tunnin ”seilauksen” jälkeen saavuttiin Bulgariaan Vidin satamaan. Bulgarian puolella tullaus sujui aina nopeasti. Calafat – Vidin rajoilla oli se hyvä puoli, että siellä tulli ei pääsääntöisesti vaatinut rahaa, tupakkaa, suklaata eikä mitään muuta vastaavaa.
Miki Calafatin lauttalla matkalla Bulgariaan.
Lounastauolla. Vidin, Bulgaria.
Rajalta ensimmäiset pari tuntia tie oli sitä mitä se silloin oli. Hiljaa piti ajella, mutta yöksi päästiin Sofian ringillä Viking TIR- Parkkiin. Viking parkissa oli hyvä nukkua. Siellä oli aseistus ja koirat sen kokoisia, että kukaan ei tullut tontille ilman lupaa.
Perjantaina 21.7. ajettiin Sofiassa Gorublyanen tulliin. Gorublyane oli siitä hyvä paikka tullata, että siellä ei mennyt koskaan päivää kauempaa. Päivän päätteeksi homma saatiin valmiiksi ja plommit auki.
Lauantaina 22.7. alkoi kuorman jako. Ensimmäiset purkupaikat olivat Turkin rajan lähellä Kardzali ja Dobromirtsi. Ensimmäisessä oli suuri mielisairaala ja jälkimmäisessä orpokoti. Häpeäkseni on tunnustettava, että en näihin laitoksiin pystynyt sisälle menemään, kun kuormaa purettiin. Tulee paha mieli, kun muistelee niitä paikkoja, joita silloin näki. Niistä ei oikein pysty kirjoittamaan. Sitä vaan jää ihmettelemään, että mitenkä ihminen voi olla toiselle sellainen peto. Yhdellä on kaikkea ja toisella ei mitään. Ei edes ihmisarvoista kuolemaa. Tuohon aikaan arvioitiin, että Bulgariassa oli noin 250 orpokotia ja laitosta, joissa lapsia pidettiin. Lauantai meni sillä kierroksella ja yöksi päästiin Sofiaan.
Kuorman purkua Bulgariassa.
Sunnuntai 23.7. odoteltiin Sofiassa.
Maanantaina 24.7. aamulla lähdettiin kohti noin 70.000 asukkaan Kyustendilin kaupunkia, joka on lähellä Bulgarian – Serbian rajaa. Osa kuormasta jaettiin Kyustendilin instituutteihin. Sanoivat, että pääsairaalan henkilökunta lakkoili jatkuvasti, kun eivät olleet saaneet palkkaansa kolmeen kuukauteen. Lähikylässä oli myös orpokoti, jonne vietiin osa kuormasta.
Valtion rapapulan vuoksi osa näistä orpokodeista suljettiin kesäisin. Lapset olivat omillaan ja henkilökunnasta ne joilla sattui olemaan puutarha, kasvatteli syötävää talveksi.
Kyustendilin kupeessa on iso vuoristo, josta paikallinen seurakunta ja lähetysjärjestö vuokrasivat motellin ja järjestivät sinne näille lapsille kesäleirejä. Loput kuormasta ja ne rahat, jotka Szegedissä putosivat maantielle, menivät tälle lastenleirille.
Kuorman purkua Kyustendilissä, Bulgariassa.
Näiden lasten omaisuus mahtui muovikassiin. Heillä oli suu messingillä, kun heille annettiin uusia urheiluvaatteita, juoksutossuja, Lasten Kuvaraamattuja (Uusia testamentteja) ja montaa muuta sellaista, mitä he eivät koskaan olisi voineet itse hankkia.
Kuorman purkua orpokodin pihalla Kyustendilissä. Tämä oli hyvä paikka. Siellä henkilökunta välitti lapsista ja yritti tehdä parhaansa.
Tiistaina 25.7. lähdettiin Kyustendilistä ajamaan kohti Itävaltaa. Illaksi saavuttiin Vidinin tulliin ja siellä odoteltiin aikamme laivan tuloa. Yöllä päästiin Tonavan yli Romanian puolelle Calafatin tulliin, josta päästiin nopeasti eteenpäin.
Seuraava stressin aihe oli muutaman sadan metrin päässä oleva T-risteys. Risteyksessä oli niin syvä monttu, että siihen oli pakko tulla kävelyvauhtia. Öisin siinä risteyksessä pyöri rekkojen ryöstäjät. Ne hyppäisivät peilin varsiin roikkumaan ja iskivät sitten nyrklliä ikkunaan. Kun montuista pääsi yli ja vauhti kiihtyi tarpeeksi, rikolliset hyppäsivät pois kyydistä, kun tajusivat, että voi käydä huonosti. Yhdellä reissulla mies roikkui apumiehen peilissä niin pitkään, että ihmettelin, kun hän siitä lopulta hävisi, että miten uskalsi.
Jossakin vaiheessa yötä päästiin Caransebesin huoltoaseman pihaan parkkiin. Lyhyt taisi olla sekin yö. Päivän ajosuorite oli 580 km.
Keskiviikkona 26.7. aamukahvin jälkeen lähdettiin kohti Budapestia. Jossain syötiin matkalla ja varmaan pari kertaa käytiin kahvilla. Raja vei oman aikansa ja yöksi päästiin Budapestin ringille siihen Shellin huoltoasemalle.
Tällä Shellillä piti olla tarkkana, mihin parkkeerasi. Jos jäi varjon puolelle, niin yön aikana saattoi tankki tyhjetä. Näin kävi meikäläisellä kerran tien vastakkaiselle puolella. Joskus tuli laitettua henkilöauton kuormaliina sisäpuolella ovenkahvoihin, etteivät saisi ulkoa väkisin auki.
Shellin vieressä oli motelli ja sen edessä pari parkkipaikkaa busseille. Yleensä ajoin yöksi bussin ruutuun, jotta vartija näkisi suoraan mökkinsä ikkunasta minun autoni kyljen. Päivän ajosuorite oli 418 kilometriä. Näissä maissa harvemmin oli tuhannen kilometrin päiviä.
Miki autonpesuhommassa.
Torstaina 27.7. syötiin porukalla motellin ravintolassa pekonia ja munia aamupalaksi ja sitten lähdettiin kohti Itävaltaa. Olisikohan se ollut tällä reissulla, kun tultiin Hegyeshalom – Nickelsdorf rajalle Koskinen yhtiöt Scanian perässä. Koskisen auto oli käynyt Unkarin puolella lastaamassa polttopuita Hollantiin vietäväksi. Sitä ajoi kaveri, jonka kanssa olin joskus ajanut samoihin aikoihin paperia Kyröltä. Noissa maissa toisen suomalaisen kohtaaminen oli juhlahetki, jota ei joka reissulla saanut kokea.
Raja meni nopeasti ja iltapäivällä oltiin jo Wienin kupeessa kotona. Auton pesun ja paperitöiden jälkeen oli vielä yksi asia selvitettävänä. Miksi se unkarilainen mies päätti tuoda minulle sen rahapussin ja miten hän löysi meidät Unkarin – Romanian rajalta?
Rouva kirjoitti unkarilaiselle pariskunnalle kirjeen, jossa hän vähän kertoi meidän matkastamme ja siitä minkälaisia kuormia me ajamme. Kirjeen loppuun hän kirjoitti nuo kaksi ylläolevaa kysymystä.
Kului runsas vuosi ja marraskuussa 2001 meille tuli Unkarista kirje. Siinä tuo pariskunta totesi, että he olivat iloisia, kun saivat palautettua minun rahapussini. Sitten he kertoivat vähän omasta elämästään. Mies oli maanviljelijä ja rouva paikallisen kristillisen koulun johtaja. Kirjeensä lopussa he sanoivat, että olisivat kovin kiitollisia, jos meidän organisaatiomme voisi joskus avustaa heidän kouluaan Hódmezővásárhely – nimisessä kaupungissa, lähellä Szegediä. Sandi lähetti vastauskirjeen ja sanoi, että ehdotamme heidän kouluaan avustuskohteeksi. Vaikka emme heistä mitään tienneet, niin sen tiesimme varmaksi, että he ovat luotettavia ihmisiä.
Asiat ottavat aikansa, ja niin otti tämäkin. Monta reissua tuli ajettua moneen maahan. Maaliskuussa 2004 oli viemässä kuormaa Moldovaan. Otimme tähän pariskuntaan yhteyden ja sovimme, että tapaamme tietyssä ravintolassa Szegedin lähellä, kun palaan Moldovasta.
Sitten koitti se päivä, kun tapasimme sovitun ravintolan parkkipaikalla. Ruokapöydässä sain tulkin välityksellä kysymyksiini vastauksia. Sandor Hodi oli ollut appiukkonsa kanssa autolla liikkeellä ja huomannut minun rahapussini keskellä tietä. Rahapussin ulkomuodosta hän tiesi heti, että tämä on rekkakuskin rahapussi. Sandor oli itsekin ollut tien päällä. Hän oli lisätyönään ajanut turistibusseja Unkarista Englantiin ja muualle Eurooppaan. Avattuaan rahapussini ja katseltuaan minun ajokorttiani, hän oli tullut siihen tulokseen, että jostakin pitää löytää suomalainen rekka, jota ajaa pitkäpartainen mies. Sandor oli kierrellyt nelisen tuntia ympäri Szegediä.
Odotettu tapaaminen maaliskuussa 2004.
Hän oli käynyt parkkipaikoilla, huoltoasemilla, terminaaleissa ja kaikissa sellaisissa paikoissa, mistä voisi suomalaisen rekan löytää. Lopulta hän oli päättänyt ajaa Unkarin – Romanian rajalle. Kun me kohtasimme minun autoni edessä, mikään ei stemmannut. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut sitä pitkää partaa, joka oli ajokortissa. Tämän lisäksi auto, jota ajoin, oli Itävallan rekisterissä.
Sandor oli ollut kovin helpottunut, kun hän lopulta oli vakuuttunut siitä, että minä olin se henkilö, jonka rahapussin hän oli löytänyt. Sandor kertoi, että rahapussissani oleva summa oli vastannut silloin hänen noin kahdeksan kuukauden palkkaansa. Kun kysyin Sanorilta, miksi hän ylipäätään päätti palauttaa rahapussin minulle, hän meni  vähän hämilleen. Hän totesi jotenkin siihen malliin, että se oli hänen etuoikeutensa.
Ravintolan ruokapöydässä sain kertoa heille, että organisaatio on luvannut toimittaa heidän koululleen avustuskuorman. Tämän jälkeen minä jatkoin Itävaltaan ja he omaan suuntaansa.
Jossakin vaiheessa oli hakenut Sveitsistä kuorman, jossa oli paljon koulutarvikkeita, pulpetteja, ompelukoneita, ym. Näistä ja muista materiaaleista tehtiin kuorma tuolle kristilliselle koululle.
Torstaina 20.5.2004 oli historiallinen päivä. Uutisissa sanottiin, että muistaakseni kello 20:00 tai 22:00 Hegyeshalom – Nickelsdorf raja avataan lopullisesti, ja sen jälkeen rajalla ainoastaan punnitaan autot. Poikani sai koulusta pari päivää vapaata, ja lähdimme yhdessä viemään kuormaa Hódmezővásárhelyn kristilliselle koululle, kaakkois- Unkariin.
Rajalle saavuttaessa puomit olivat auki-asennossa. Vaa’an jälkeen pysäytimme auton ja kävimme vielä kerran tullirakennuksen sisällä. Muutama tunti aikaisemmin siellä oli vielä upseerit ja eläinlääkäri lyöneet viimeisiä leimojaan automiesten papereihin. Nyt verhot olivat kiinni. Valot paloivat, mutta rakennus oli tyhjä. Jotkut olivat mielenosoituksekseen tai helpotuksen tunteeseensa kaataneet käytävillä roskakorit ylösalaisin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ei enää koskaan tullausta Itävallan ja Unkarin välillä! Olin kulkenut tuosta rajasta kommunismin aikana, jolloin rajalla oli teräspuomi, piikkilankaa ja rynnäkkökiväärit. Sitten tuli sen järjestelmän romahdus. Teräspuomin tilalle tuli kaukosäätimellä toimiva kevyt alumiinipuomi. Byrokratia ja tullijono eivät kuitenkaan hävinneet, vaan päinvastoin kasvoivat moninkertaiseksi. Nyt oli tullut se päivä, että puomi jäi auki-asentoon. Tullissa tehdyn TJ -kierroksen jälkeen jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä oltiinkin jo purkamassa kuormaa Hódmezővásárhelyn kristillisellä koululla. Ensimmäistä kertaa ilman tullausta Unkarissa!
On hyvä palata vielä tuohon hetkeen, kun silloin tiistaina 18.7.2000 olin Unkarin rajalla täysin umpikujassa, rahapussi hukassa ja ilman voimassa olevaa kulkulupaa. Kaikki järjestyi lopulta. Joku ajattelee, että olipa sattuma. Toinen pohtii, että oli kaverilla tuuria. Minulle se ei ollut sattumaa eikä tuuria, vaan rukousvastaus. Pyhässä kirjassa sanotaan: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.” (Psalmi 50:15)
Unkarin rajalla me koko perheen voimin rukoilimme, että Jumala siinä tilanteessa auttaisi pientä kulkijaa. Jumala auttoi ja mahdottomasta tuli mahdollista. En tiedä minkälainen tilanne sinulla on tänään, mutta sen tiedän omasta kokemuksestani, että jos sinulla on joku asia mikä painaa, niin tänään sen voi Jumalalle rukouksessa kertoa ja pyytää häneltä apua.
Haluan toivottaa teille kaikille turvallisia kilometrejä vuodelle 2019.

https://tpfons.fi:443/sekl/lahjoita/embed?giftTargetId=10007080
https://tpfons.fi:443/sekl/viitenumerot-elaskutukseen/embed?giftTargetId=10007080
Esko
Tule mukaan idän kirjallisuustyöhön!

– Kun lahjoitat tämän artikkelin kohdalla, tukesi kohdistuu idässä tehtävään kirjallisuustyöhön, jota Kansanlähetys tekee myös vainottujen kristittyjen parissa.
– Kertalahjoituksessa, erillisenä tilisiirtona suoraan pankkiin, tilinumero on FI83 8000 1501 5451 08 ja viite 70807.

Kadonneen rahapussin arvoitus ja muuta ihmeellistä – muistoja rekkamatkalta Bulgariaan
Source: Suuressa mukana